Olen hukannut adverbin. Sittenin. Havahduin siihen, ettei minulla ole sille enää käyttöä.

Työelämä tuotti aivan kuin automaattisesti sisään kirjoitetun rakenteen, jossa mukavat asiat tapahtuvat sitten työviikon jälkeen viikonloppuna tai lomalla. Kun saan tämän tehtyä, niin sitten… Kun olen täyttänyt tämän velvoitteen, niin sitten…

Jäin eläkkeelle ja huomaan hukanneeni sitten -adverbin tai oikeastaan käyttökelpoisen verukkeen. Mikään ei estä minua tekemästä haluamaani asiaa nyt. Ja nyt en halua tällä maalata eläköitymisen auvoista maisemakuvaa. Tällainen vapaus voi olla pelottavaakin. Etenkin, jos ajattelee, että oma arvokkuus tai elämän merkityksellisyys katoavat eläköitymisen myötä.

Onhan minulla nytkin tärkeää tekemistä, yritystoimintaa ja muuta projektiluontoista puuhaa. En voi kuitenkaan ajatella, että teen mukavia asioita tai itselle tärkeitä asioita sitten, kun noihin hommiin liittyvät viikon tehtävät on suoritettu. Kaikki on vapaaehtoista. Voin olla myös tekemättä niitä. Ne eivät käy verukkeista. Ei ole muuta kuin sitä mitä kulloinkin on. Ne ovat niitä ’sitten’ -asioita. Niistä on tullut ’nytten’ -asioita. Kaikista on.

”Ihmisellä pitää olla unelmia” on minusta aika typerä hokema. Ei pidä olla. Ihmisellä voi olla tavoitteita, mutta ne eivät ole elämää suurempia vaan jonkinlaisia välirasteja, joista ei muodostu elämän tarkoitusta. Sellaista ei ole. Ei ole mitään suurta (unelmoitavaa) päämäärää. Unelma on poissaoloa, oleellista on läsnäolo. Kaikki on tässä ja nyt. Kunnes enää ei ole.