Sunnuntaihesarin jutussa ”Tutkimus paljastaa: Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi” (HS 18.11.2018) heräteltiin keskustelua suomalaisen koulujärjestelmän tuloksista. Laskevan käyrän selitykseksi tuotiin digitaalisuus ja ilmiöpohjaisuus.  Tämä on tietenkin mediaseksikäs lähestymiskulma, koska siinä saadaan luotua mielenkiintoa herättävä kontrasti: hyväksi todettu suomalainen koulu vs. heikkenevät tulokset. Onko syöksylasku alaspäin alkanut? (Samanlaiseen mediaseksikkyyteen minäkin pyrin otsikollani.)

Jutussa uutisoitiin tutkimuksesta, jossa oli paneuduttu vuosien 2012 ja 2015 PISA –tuloksiin. Kun ottaa huomioon, että ilmiöpohjaisuus tuli perusopetukseen uuden opetussuunnitelman käyttöönoton myötä vuonna 2016, herättää tuollaisten johtopäätösten teko ihmetystä.

Toki digitaalisuus on muovannut koulun oppimisprosesseja pidempään, mutta selittääkö se PISA –tuloksia, on oma mielenkiintoinen kysymyksensä.  Siinä luulisi tarvittavan vertailua aiempiin tuloksiin.

Mieleen tulee kolme näkökulmaa tai kysymystä:

1. Ei kai ilmiöpohjaisuus tai digitaalisuus sinänsä tuota ongelmia vaan se, miten niihin opastetaan, ohjataan ja miten oppimisprosessia tuetaan.
2. Koulussa käytettävät opetusmenetelmät ovat nykyään yksilöllisempiä ja enemmän oppilaan omaa aktiivisuutta vaativia, joten ne ovat myös erottelevampia.
3. Voidaanko PISA –tutkimusten tuloksista tehdä johtopäätöksiä yksittäisten tekijöiden merkitsevistä vaikutuksista?

Ensimmäiseen näkökulmaan liittyen ajattelisin, että ilmiöpohjaisuuden, digitaalisuuden ja monialaisten oppimiskokonaisuuksien tulemisella opetussuunnitelmaan on taustallaan tutkimustieto ja ympäröivän yhteiskunnan muutoksen aiheuttama välttämättömyys. Nykyään ja tulevaisuudessa vaaditaan erilaista osaamista kuin pari vuosikymmentä sitten. En näkisi tällaisia työskentelytapoja itsessään ongelmallisina, mutta ne voivat olla vaativia ja haasteellisia opettajalle. Ne kaikki edellyttävät perinteistä frontaaliopetusta enemmän ohjaamista, läsnäoloa ja oppilaan oppimisprosessin tukemista. ”Lue oppikirjan teksti ja tee työkirjan tehtävät” –pedagogiikka ei riitä.

Riittämättömyyden tunnetta kouluissa voi aiheuttaa se, että tehdään kaikki se, mitä ennenkin ja jotain (uutta) vielä päälle.  Koulussa on tehtävä valintoja, mutta niiden on oltava perusteltuja ja tutkimukseen perustuvia.

Toisekseen on niin, että oppilaan omaa panosta enemmän vaativat työtavat tuovat esiin oppilaiden välisiä eroja. Kaikki eivät lähtökohtaisesti kykene tiedon hankintaan ja prosessointiin. Mm. sosioekonomisen taustan erot tulevat näkyviin. Tähän kohtaan on puututtava ja tässä piilee se varsinainen haaste.

Oppilaan omaa aktiivisuutta edellyttävä työskentely vaatii oppimaan oppimisen ja ajattelun taitojen kehittymistä. Ajattelun ja tietoisuuden taidot kehittyvät vuorovaikutuksessa syntymästä lähtien. Ihmisaivot ovat dialoginen elin, joka kehittyy vuoropuhelussa ja vastavuoroisuudessa. Jos lapsen kanssa ei ole keskusteltu tai hänelle ei ole luettu kirjoja eikä hän itse lue, sanavarasto ja kyky prosessoida tietoa ja käsitteitä jäävät heikommalle. Eroja alkaa syntyä.

PISA –tulosten tulkinnan suhteen tulee mieleen kysymys yksittäisten selittävien tekijöiden merkityksestä. Niiden suhteen pitäisi olla ehkä varovaisempi kuin Hesarin juttu antaa ymmärtää.  Jos johtopäätöksiä halutaan tehdä esimerkiksi digitaalisuuden suhteen, arvelisin tarvittavan vertailua muiden maiden tuloksiin ja aiempiin Suomen tuloksiin.

Sinänsä on hienoa, että koulutus puhuttaa.  Se kertoo koulutuksen arvosta ja merkityksestä.  Välillä vain tuntuu, että tämä arvostus ei aina näy kunnallisessa päätöksenteossa. Tulevaisuuden taitoja ja osaamista ei kouluteta supistamalla perusopetuksen tuntimääriä tai lukiokursseja kuten kotikaupunkini näyttää tekevän.