(The Italian translation below.)

Syksyllä 2016 professori Jouni Välijärvi tuli julkisuuteen 2000 -luvun PISA -tutkimuksista tehdyn yhteenvedon myötä. Pilviä oli ilmaantunut Suomen koulujärjestelmän tuloksellisuuden taivaalle.  Meillä on kasvava joukko nuoria, jotka ovat haluttomia opiskelujen ja näköalattomia tulevaisuuden suhteen.

Välijärvi esitti lääkkeeksi peruskoulun yksilöllistämisen. Meidän tulisi löytää koulutuspolkuja, jotka vastaisivat paremmin näköalattomien ja haluttomien tilannetta ja tarpeita. Peruskoulun keskeiselle tasa-arvon periaatteelle tuli löytää uusia sisältöjä. “Kaikille sitä samaa” ei pure enää. Pudokkaiden määrä on lisääntymässä.

Kun olen rehtorina jututtanut yläkouluiässä olevia nuoria oppilashuoltokokouksissa tai “rötösten esitutkinnassa”, vastauksena on ollut usein olkien kohauttelua tai en tiedä -vastauksia. Ehkä kyse on ollut tilanteeseen liittyvästä taktikoinnista tai haluttomuudesta yhteistyöhön, mutta hiljaittain olen alkanut ajatella – yleisellä tasolla – että ehkäpä nuoret ovat rehellisiä. He eivät tiedä.

Perusopetuksen uuden opetussuunnitelman laaja-alaisissa osaamisalueissa ensimmäisenä mainitaan ‘ajattelun ja oppimaan oppimisen taidot’.  Näistä taidoista taitaa olla useammallakin näköalattomalla puute. Lisäksi kolmas osa-alue ‘itsestä huolehtiminen ja arjen taidot’ voi olla hataralla pohjalla.

Uusi opetussuunnitelma ohjaa oppilaita itseohjautuvuuteen ja kykyyn ajatella asioita ilmiöpohjaisesti oppiainerajat ylittäen. Tämä on erittäin hyvä tavoite ja on lähtökohdiltaan tulevaisuusorientoitunut kuten pitääkin olla. Peruslinjaukset sopivat hyville ja keskitason oppilaille, mutta epäilen, että tietynlainen strukturoimattomuus ja monialaisten lankojen käsissä pitäminen on haasteellista oppilaille, jotka eivät ole oppineet ajattelun taitoja riittävästi eivätkä ole tietoisia itsestään oppijoina. Oppikirjattomuus ja digitaalisen maailman rajattomuus voivat saattaa oppilaan eksyksiin ja hämmentyneeksi. Tarvitaan selkeämpiä rakennuspiirustuksia ja ajattelun taitojen oppimista.

Ajattelun taitojen kehittymistä pohjustetaan tietenkin sillä, että lapsille luetaan ja he tottuvat lukemaan kuvittelukyvyn ja sanavaraston kartuttamiseksi. Ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja harjoitellaan eri oppiaineissa ja mm. koodaaminen ja robotiikka harjaannuttavat päättelytaitoja ja loogisuutta.

Minusta tuntuu, että tämä ei kuitenkaan vielä riitä. Oleellista taitaa olla oppilaan ja opettajan tai oppilaan ja vanhemman välisen vuorovaikutuksen laatu. Ajattelemaan opitaan ajattelemalla yhdessä apuminän eli aikuisen kanssa. Lasten ja nuorten kanssa on keskusteltava, jotta keskustelutaidot kehittyvät. Kuulluksi tulemisen kokemus on elämän merkityksellisimpiä kokemuksia.

Oppilaan ja opettajan yhdessä ajattelu ei tarkoita sitä, että opettaja antaa syötteitä ja neuvoja.  Opettajan on tartuttava siihen, mitä oppilas sanoo, jotta asia alkaa kehittyä oppilaan mielessä aktiivisesti. Opettajan on kuunneltava mitä oppilas sanoo, ei mitä hän tarkoittaa. Näissä on vissi ja merkittävä ero. Oppilaan tarkoitteiden kuunteleminen tarkoittaa aikuisen tulkintaa asiasta. On vastattava siihen, mitä oppilas sanoo, jotta vuoropuhelu kehittyy yhdessa ajattelemiseksi, jossa oppilas on aktiivinen toimija eikä vastaanottaja.

Tietoisuus itselle merkityksellisestä toiminnasta ja valinnoista sekä tavoitteet oppimisen suhteen voivat kehittyä vaikkapa oppimista edistävässä, formatiivisessa arvioinnissa, jos sen lähtökohtana on tilanne, jossa oppilas sanoo ja opettaja vastaa sanomiseen.

LE ABILITA’ DI PENSARE E DIVENIRE CONSAPEVOLI

Nell’autunno del 2016, il Professor Jouni Välijärvi pubblicava una sintesi basata sugli studi di Pisa 2000. Le nuvole erano apparse nel cielo della performance del sistema scolastico finlandese. Abbiamo un numero crescente di giovani riluttanti nello studio e nello sguardo sul futuro.

Välijärvi presentava come rimedio l’individualizzazione della scuola d’obbligo (elementare -media) come rimedio. Dovremmo trovare percorsi educativi che soddisfino meglio la situazione e le esigenze dei ”riluttanti”. Bisognava trovare nuovi contenuti al principio fondamentale dell’uguaglianza della scuola d’obbligo. ”Per tutti lo stesso” non funzionava più. Il numero di drop out era in aumento.

Quando come preside ho potuto parlare con dei giovani nelle riunioni di sostegno agli studenti o con ”chi ha commesso infrazioni, o chi con altre difficoltà ”, la risposta è stata spesso una stretta di spalle o ”non lo so” – non hanno una risposta”. Forse le risposte sono state una tattica relativa alla situazione o espressione della scarsa volontà di cooperare, ma di recente sto iniziando a pensare – in termini generali – che forse i giovani sono onesti. Loro non lo sanno.

Nelle aree più ampie di conoscenza del nuovo curriculum di istruzione di base, si menziona la ”capacità di pensiero e di apprendimento”. Di queste abilità, ci sono molte carenze all’orizzonte. Inoltre, il terzo aspetto citato è la ”cura di sé e le abilità quotidiane” che sembrano poggiare su una base fragile.

Il nuovo curriculum guida gli studenti all’autogestione e alla capacità di pensare ai fenomeni basati sul superamento dei confini delle materie di apprendimento. Questo è un obiettivo molto buono e si basa sull’orientamento al futuro come dovrebbe essere. I principi base di questa modalità sono adatti agli studenti buoni e di livello medio, ma ho il sospetto che un certo tipo di mancanza di struttura in cui gli studenti devono tenere insieme ” i fili dell’apprendimento” in modo autonomo, possa essere una sfida eccessiva per gli studenti che non hanno imparato in modo sufficiente le abilità di pensiero e che non hanno la consapevolezza di se stessi come discenti. La mancanza di libri di testo e l’illimitatezza del mondo digitale possono far perdere i confini e confondere lo studente. Abbiamo bisogno di ”disegni costruttivi ”più chiari e di pensare alla capacità di pensiero.

lo sviluppo delle capacità di pensiero avviene senz’altro nella lettura d’insieme e attraverso lo stesso abitudine di leggere, essa nutre l’immaginazione e il vocabolario. Le abilità di pensiero e apprendimento sono praticate in diverse materie e, ad esempio, la codifica e la robotica sono volti a sviluppare le capacità e la logica del ragionamento.

Sento che questo non sia ancora abbastanza. Diviene essenziale la qualità dell’interazione tra uno studente e un insegnante o un alunno e un genitore.

Il pensiero emerge nel pensare insieme fra chi è più competente, anche un adulto. È necessario discutere con i bambini e i giovani al fine di sviluppare la capacità di discussione. L’esperienza dell’ascolto è l’esperienza più significativa della vita.

Il pensare insieme degli alunni e dell’insegnante non significa che l’insegnante dia feed back e consigli. L’insegnante deve ”prendere” quello che lo studente dice stando in quello in modo che l’argomento inizi a svilupparsi attivamente nella mente dello studente. L’insegnante deve ascoltare quello che dice lo studente, non quello che intende. C’è una differenza pervasiva e significativa fra questi due aspetti. Attenzione; ascoltare il significato portato da uno studente significa interpretare ciò che l’adulto ha in mente della questione, non quello che lo studente dice. E’ quindi cruciale rispondere a ciò che dice lo studente, affinché il dialogo si sviluppi per un pensare insieme, dove lo studente è un attore attivo e non un destinatario.

La consapevolezza di un’attività pertinente per sé stessi e per le proprie scelte riguardo gli obiettivi di apprendimento può essere sviluppata ad esempio; nella valutazione promozionale dell’apprendimento purché il punto di partenza sia una situazione in cui è lo studente che dice e l’insegnante che risponde al suo dire.

Traduzione libera – Nina Saarinen