Arvokisaurheilulla on maaginen esimerkin voima. Kun lähdettiin naisten kolmenkympin jälkeen hiihtämään, sovittiin, että Anita on Krista ja mie Iivo (tai ainakin mie sovin).

Musti puhui kisalähetyksen aikana, että jollakin hiihtäjällä näkyi väsymys nousussa lantion työntymisenä taakse. Koko matkan Pöyliövaaran-Pöykkölän ladulla piti tarkkailla lantiota nousuissa. Jyrkimmissä kohdissa piti juosta Klaebøna mäkiä ylös ja laskea Björgeninä alas ulkosyrjillä ettei suksi ime latuun kiinni, vaikka ei ollukkaan kosteaa (muuta ko selässä).

Lopulta Klaebøt suli viimeisissä nousuissa pojat alle 60 -v. -sarjaan ja tuli mieleen, että onhan tässä elämässä henkisempiäkin arvoja.

Pikkupoikana mie olin hypätessä Veikko Kankkonen (samanlainen pipo) tai Björn Wirkola.