Koulut ovat alkamassa. Uusi opetussuunnitelma on ollut perusopetuksessa käytössä yhden lukuvuoden. Näyttäisi siltä, että uuden opsin jalkautumisen ja siiville nousun ydinkysymykseksi muodostuu oppimista tukevan arviointikulttuurin rakentuminen.  Painopisteen pitäisi olla oppimista edistävässä arvioinnissa (uusi ops).

Itse ajattelen, että arvioinnin tärkeimpiä tehtäviä on tuottaa oppilaalle merkityksellisyyden ja pystyvyyden kokemuksia.  Tämä onnistuu parhaiten opintojen aikaisessa formatiivisessa arvioinnissa, jossa ei pidä painottua niinkään opettajan suorittamaan onnistumisen ja suoriutumisen arviointiin vaan oppilaan ja opettajan vuorovaikutukseen, itsearviointiin ja vertaisarviointiin. Vuorovaikutuksessa pääpaino on oppilaan puheella ja pohdinnalla, jota opettajan kysymykset voivat ohjata ja tarkentaa.  Opettaja vastaa oppilaan puheeseen eikä päinvastoin.  Tarkoituksena on lisätä oppilaan tietoisuutta oppimisestaan, opiskelun merkityksistä, päämääristä ja omasta tulevaisuuskuvastaan siinä tietoisuuden vaiheessa kuin hän kulloinkin on.  Tämä pohjustaa merkityksellisyyden kokemusten saavuttamista. Ilman näitä kokemuksia päädytään merkityskatoon.  Tätä käsitettä on käytetty viime aikoina sekä yksilöllisen merkityskadon että yhteisön yhteisten päämäärämerkitysten häviämisen yhteydessä.

Suomen Akatemian rahoittamassa Tulevaisuuden oppiminen ja osaaminen -hankkeen tutkimuksessa todetaan (tiedote 9.11.2015), että lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Joka neljäs heistä on kyllästynyt kouluun ja kokee, ettei koulunkäynti voisi vähempää kiinnostaa.

Syksyllä 2016 professori Jouni Välijärvi tuli julkisuuteen kertoessaan alustavia tuloksia 2000 -luvun PISA -tutkimusten yhteenvedosta.  Suomalaisten laskevien tulosten lisäksi erityisenä huolena on pohjois- ja itäsuomalaisten poikien haluttomuus opiskelujen ja näköalattomuus tulevaisuuden suhteen. Vaikuttavana tekijänä nähdään mm. kotitaustan merkitys. Tukea opiskeluihin ja valintoihin on vaikea saada kotoa, jossa vallitsee myös näköalattomuutta ja ehkä merkityskatoa.

Ajattelen, että jos oppilas oppii koulussa mm. opintojen aikaisen arvioinnin (lukukausi- ja lukuvuosiarvioinnit ovat asioita erikseen ja nehän me jo osaamme!) myötä pohtimaan asioiden merkityksiä ja arvokysymyksiä, kykenee hän osallistumaan myös yhteisölliseen arvon ja merkityksen muodostamiseen.

Tällaisista yhteisistä merkityksistä kirjoitti toimittaja Saska Saarikoski Helsingin Sanomien kolumnissaan 4.6.2017 (“Mauno Koivisto oli kuin Pikku prinssin ruusu / Kansa on joukko ihmisiä, jotka jakavat ainakin joitain tärkeitä merkityksen tunteita”). Hän käsitteli yhteisiä merkityksiä seuratessaan presidentti Koiviston hautajaisia Yhdysvalloista käsin. Tapahtumassa ja ihmisten puheissa oli nähtävissä yhteisiä merkityksiä ja yhteisöllisyyttä. Saarikosken mielestä maailma muuttuu niin nopeasti, että yhä useamman on vaikea pitää kiinni merkityksen tunteistaan.  Elämässä ei näytä olevan merkittävinä pidettäviä asioita eivätkä he pidä itseäänkään merkittävänä.  Erityisesti tämä näkyy muualta tulleilla, yhteisöön juurtumattomilla.  

Yhteisten päämäärämerkitysten katoamisesta kirjoitti puolestaan filosofi Sara Heinämaa 25.11.2015 samassa lehdessä (Vieraskynä -palsta): “Päämäärämerkitysten tehtävä on sitoa yhteen käytäntöjä, säännöstöjä, tapoja ja työnjaon periaatteita. Niistä muodostuu verkosto, jossa laajat ihmisryhmät voivat useiden sukupolvien ajan työskennellä samojen tavoitteiden eteen.” Kun keskeiset päämäärämerkitykset ja yhdessä tekemisen mieli kadotetaan, joutuu yhteisö kokonaisvaltaiseen kriisiin. Heinämaa näkee esimerkiksi koulutus- ja sosiaalipalveluissa tällaista yhteisten päämäärien hämärtymistä.

Edellä mainittujen pohjalta tulee mieleen, että yhteisten merkitysten muuttuessa tai kadotessa, muodostuu yhteisöön vallankäyttöön perustuvia merkityksen muodostumisprosesseja, joissa keskustelun tilan syövät vihapuhe, ääripäiden kiistely ja suvaitsemattomuus. Voi olla myös, että merkityskadossa yksilöllisellä tasolla tärkeiksi koettavat asiat liittyvät vain mielihyvään tai henkilökohtaiseen etuun.

Tässä on viime kädessä kyse myös demokratiasta ja demokratiataidoista, joille näyttää nousevan uhkia siellä täällä eri puolilla maailmaa. Kai Alhanen (2016) kirjoittaa osallisuustajusta ja kansalaishyveestä kirjassaan Dialogi demokratiassa.

Suomessa on aina arvostettu koulutusta ja valtaosa suomalaisista taitaa edelleen ajatella, että koulutus on tärkein keino vaikuttaa oman elämänsä edellytyksiin ja mahdollisuuksiin. Koko kansaa koskevalle koulutusjärjestelmälle luotiin perusta v. 1921 säädetyllä oppivelvollisuuslailla. 1970 -luvun alussa käynnistyi perusopetuksen uudistus, jonka on nähty vaikuttaneen ratkaisevasti suomalaisen koulujärjestelmän ja oppimistulosten tasoon. Keskeinen arvo peruskoulun rakentamisessa on ollut tasa-arvon käsite, joka on taannut samat kouluttautumismahdollisuudet asuinpaikasta ja taustasta riippumatta.  Professori Välijärven mielestä koulutuksellisen tasa-arvon käsite perinteisessä merkityksessään on kuitenkin tullut tiensä päähän. Kaikille tasapuolisesti sitä samaa -ajattelu ei tuota enää tulosta: “Yhteiskunta on muuttunut, osaamisvaatimukset ovat kasvaneet. Koulun tasa-arvon tulisi nykypäivänä olla ennemminkin osaamisen tasa-arvoa, ei sitä, että koulutuksen tarjonta kaikille on sama.”

Välijärvi ehdottaa yksilöllisempää ja ehkäpä vuosiluokkiin sitomatonta perusopetusta. Tämä vaatii osin lainsäädännöllisiäkin toimenpiteitä, mutta jo olemassa olevilla keinoilla ja rakenteilla voidaan saada paljon aikaiseksi. Oleellista on muuttaa arviointikäytänteet opsin mukaisesti oppimista edistäviksi tehden eroa arvioinnin eri tehtävien välillä. Opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhde nousee keskiöön. Kun oppilas oppii näkemään ja luomaan merkityksiä omassa toiminnassaan ja hän kokee toimintansa merkitykselliseksi, kasvaa hänelle samalla myös kyky osallistua yhteisiin merkityksen muodostamisprosesseihin – kuuntelevana keskustelijana, toisiin kiinnittyen.

 

LÄHTEET JA LINKIT:

Alhanen Kai (2016). Dialogi demokratiassa. Helsinki: Gaudeamus

Heinämaa Sara (2015). Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset. Helsingin Sanomat 7.11.2015 / Vieraskynä:   http://www.hs.fi/paakirjoitukset/a1446806684530?jako=92b95158d142c97220ea8f551dedadb5

Salmela-Aro, K., Muotka, J., Hakkarainen, K., Alho, K. & Lonka, K. (in press). School Burnout and Engagement Profiles among Digital Natives in Finland:A Person-oriented Approach. European Journal of Developmental Psychology. Suomen Akatemian tutkimustiedote 9.11.2015:   http://www.aka.fi/fi/akatemia/media/Tiedotteet1/2015/puolet-alakoululaisista-kadottanut-koulun-merkityksen/

Saarikoski Saska (2017). Kolumni ‘Mauno Koivisto oli kuin Pikku prinssin ruusu’ Helsingin Sanomissa 4.6.2017:   http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005239468.html