Minulla on blogi.  Pitäisi sanoa jotain.  Ei ole mitään sanottavaa. Eikä oikein huvitakaan sanoa.

Aika monella on blogi.  Ja aika moni sanoo, vaikka ei ole mitään sanottavaa. Suuri joukko ei edes sano vaan huutaa.  Huutaa ilmoille sitä samaa, mitä monet muutkin.  Bloggaaminen on harvoin vuoropuhelua ja yhdessä ajattelua. Pääasiassa se on tunneilmaisua ja äänen pitämistä.  Ääntä pidetään yhteisistä teemoista, joista sanottava on loppunut jo ajat sitten.  Tällaisia teemoja ovat mm. maahanmuuttokysymys, Suomen talouden elpymisen keinot, Venäjä, Nato ja digitaalisuus. Aikajanat somessa täyttyvät linkeistä tällaisiin blogeihin.

Sanominen näyttää olevan tärkeämpää kuin sanottu. Emmanuel Levinas erotteli filosofiassaan ’sanomisen’ ja ’sanotun’, itse teon ja teon sisällön.  Jako on hieman ongelmallinen. Voidaanko ajattelua ja ajatuksen sisältöä erottaa toisistaan? Onko ajattelua ilman kieltä? Ja niin edelleen.

Levinasille sanominen edellyttää suhteen.  Sanomisessa ei ole mieltä, jos se ei suuntaudu itsen ulkopuolelle, toiselle. Sanottu, siis se mitä sanotaan, voi tulla sanotuksi vain toiselle, suhteessa. Mutta toteutuuko sanominen, jos ei ole sanottua?

Ehkä kyse onkin ei-sanomisesta, ääntelystä vailla tarkoitusta.  Ääntely voi kertoa tarpeesta ja hädästä.  Kuulkaa minua ja tulkaa auttamaan!  Ehkä ”hittiblogeissa” on kyse siitä…

Aika monta kappaletta – tosin lyhyitä – minäkin saan rustattua siitä, että ei ole sanottavaa.  Pakko yrittää, kun on blogi.  Ja otsikkoon pitää koittaa laittaa jokin täky (vai tägi), jotta teksti saa klikkauksia.  Pahoittelen huijaustani.  Tässä ei ole mitään mediaseksikästä.  Ääntelen(kö) minäkin.  Ugh, olen blogannut!