Kun poljet jyrkkää, mutkittelevaa vuoristotietä ylöspäin, hiipii mieleesi väkisinkin ajatus tauon pitämisestä tai nousun kestosta.  Koskahan tämä loppuu ja tie tasaantuu? Kauanko vielä taukopaikalle?

Hiekkatie vie serpentiininä kohti vuoren harjannetta. Pitkien kuusien muodostama sankka metsä rajaa näkyväisyyttä.  Nousua nousun jälkeen.  Joka mutkan takaa avautuu uusi.  Hiekka rahisee ja rapsahtelee renkaissa.  Katse on kohdistunut maahan. Hengitys on huohottavaa, mutta rytmikästä.

Vaikka kuinka yrität maltillisesti polkea pienellä vaihteella rytmistä kiinni pitäen, on pakko välillä hypätä pois satulan päältä pyörää työntämään. Tai pysähtyä tauolle.

Hetken päästä matka jatkuu. Ensi polkaisut uudella innolla ja siten alkaa jälleen raskas painallus. On pidettävä rytmistä kiinni.  Maltilla.

Mieli vastustaa raskasta kiipeämistä. Jospa tämä jo loppuisi ja alkaisi tasainen osuus, tai jopa alamäki. Se olisi mukavampi ja miellyttävämpi. Onko tässä touhussa järkeä? ”Lopeta jo!” pikku-ukko takaraivossa huutaa.

Jos kuitenkin vielä katson tuon seuraavan mutkan… Ja tiedän, että nousu jatkuu.

Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päästää irti noista ajatuksista. Antaa niiden tulla ja mennä. Pitää kohdistaa huomio hengitykseen ja polkemiseen. Nousu loppuu joskus, muuta ei sitä tarvitse ajatella nyt.  On vain polkeminen ja hengitys.  Läsnäolo.