Digitaalisuuden tulo kouluihin ja oppimiseen muuttaa toimintatapoja ja käytänteitä.  Pedagoginen toiminta monipuolistuu.  Muutos huolestuttaa ja pelottaa – tietenkin.  Digitaalisuuden vastustaminen tuottaa helposti yksinkertaistavaa ja naiivia ajattelua.  Ikään kuin oppiminen ja pedagogiikka olisivat jatkossa vain digitaalista. Keskustelu polarisoituu helposti asetelmaan, jossa on vain joko digipedagogiikkaa tai liitu-leuka -pedagogiikkaa.

Digitaalisuuteen liittyvän huolen voisi kiteyttää seuraavanlaiseksi ajatusrakenteeksi: digitaalisuuden tavoitteena olisi lisätä ruutuaikaa, minkä ajateltaisiin tuovan automaattisesti tullessaan syvemmän oppimisprosessin ja korkeatasoisemmat oppimistulokset.  Tällaiseen naiiviin ajatteluun syyllistyi viimeksi professori Liisa Keltikangas-Järvinen artikkelissaan ’Tietotekniikkaan perustuvan opetuksen kolme legendaa’  Potilaan lääkärilehti -verkkosivustolla.  Keltikangas-Järvinen maalailee kuvan digitaalisesta oppimisesta, jossa lapset on heitetty ruutujen äärelle oman onnensa nojaan lyhytjännitteiseen surffailuun pelillisissä ympäristöissä. Tässä eivät oppimisen psykologian prinsiipit toteudu.  Eivät tietenkään.

Digitaalisuus ei ole itseisarvo ja päämäärä sinänsä. Se on työkalu ja tietokoneet konttorikoneita siinä missä kirjoituskoneetkin.  Verkkoyhteydet ja -sovellukset mahdollistavat kuitenkin toisen ihmisen kohtaamisen ja yhteistyön tämän kanssa entistä useammin ja monipuolisella tavalla, myös työnteossa ja opiskelussa.  Digitaalisuuden arvo liittyy minun mielessäni oppimisen ja työnteon yhteistoiminnallisuuteen, vertaisoppimiseen ja jakamisen kulttuuriin.

Syyllistynpä minäkin nyt vastavuoroisesti yksinkertaistukseen vertailemalla digioppimista ja sellupohjaista oppimista oppilaiden perinteisissä ryhmätöissä. Kun oppilaat harrastivat yhteistoiminnallista oppimista aiemmin yhteisen ryhmätyöpaperin äärellä (fläppi tai A2 -litoposteri), oli prosessissa mukana yhteistä pohdintaa, vertaisoppimista ja osallisuutta niin kuin pitääkin olla. Usein vain tahtoi käydä niin, että osa oppilaista osallistui tuotoksen työstämiseen (ne, joilla oli hyvä käsiala) ja muut seurasivat sivusta saaden suoritusmerkinnän siivellä. Kun tunti päättyi, fläppipaperi jäi luokkaan ja työskentely keskeytyi.

Verkkosovellusten ja -yhteyksien avulla jokainen oppilasryhmän jäsen voi olla osallisena työskentelyssä ja asiaan voidaan palata ajasta ja paikasta riippumatta.  Ryhmän ”heikoinkin lenkki” voi jättää kädenjälkensä lopputulokseen vaikkapa kotona vanhempien tukemana ja käsialasta riippumatta.

Koulun digitalisoini ei tarkoita sitä, että oppilaat touhuavat omin päin ruudun äärellä heitteille eli sovellusten armoille jätettyinä. Opettaja on itse kunkin oppimisprosessissa entistä tiiviimmin matkassa ohjaamassa tiedon hankinta ja muistuttamalla lähdekriittisyydestä.  Itse kunkin yksilöllinen oppiminen ja osuus erottuvat selkeämmin opetusryhmän toiminnassa.  Opettajan läsnäolo on vahvempaa ja ohjaavampaa.

Kun digitaalisisssa oppimisprosesseissa on opittu yhteistoiminallisuutta ja jakamista, voivat nuo toimintatavat siirtyä myös niihin oppimistapahtumiin, joita ei suoriteta ruudun äärellä.  Digitaalinen työkalu ei sovellu kaikkeen.  Opiskeltavan asian sisältö, rakenne ja luonne kertovat, millä työkaluilla sitä kannattaa työstää.

Digitaalisuuteen ei pidä suhtautua joko-tai -asenteella (joko digitaalinen maailma tai ei-digitaalinen maailma). Kannatan sekä-että -asennetta.