Olen koostanut tähän vanhoja blogikirjoituksia vuosilta 2014, 2015 ja tammikuulta 2016. En tiedä miksi, mutta siinä ne ovat. Ehkä ne käyvät osaksi potilaskertomusta.
Tekstit ovat peräisin WordPressille tehdyistä blogeista ja uusimmat Bloggerista. Linkit eivät välttämättä enää toimi.
lauantai 9. tammikuuta 2016
Annikki
Olin 1970- ja 80-lukujen taitteessa kesätöissä postiauton rahastajana eli autopostimiehenä . Se oli hyvä tienistipaikka seitsemänä kesänä. Palkka oli opiskelijalle kohtuullinen ja päivärahat juoksivat. Lisäetuna oppi tuntemaan maakuntaa. Osaan edelleenkin luetella useimpien Rovaniemeltä lähtevien teiden varrella olevia postilaatikoita kanssamatkustajien riemuksi… ja luettelenkin.
Matkan varrella sattui silloin tällöin mielenkiintoisia tapauksia. Mennessämme Luusuan kautta Kemijärvelle, ja ollessani Pekkalan kylän kohdalla heittämässä postia Kaihuan kalanviljelyslaitoksen laatikkoon postiauton ovisuusta, jouduin viivästyttämään heittoa, kun yksi paikallisista emännistä oli tunkenut päänsä laatikkoon. Hän huomasi postiauton saapuvan ja vetäytyi nojaamaan laatikkoon juuri sille puolelle, minne lehtinippu lentäisi, jos heitto myöhästyisi. Heitto oli jo myöhässä, mutta päätin vielä yrittää, jotta autoa ei tarvitsisi pysäyttää. Heitin nopean ja napakan heiton. Rullalle kääritty lehti – onneksi vain yksi Lapin Kansa – ei tietenkään sattunut enää laatikkoon vaan osui emäntää rinnuksille kimmoten pöpelikköön muutaman metrin päähän.
”Pysäytä, osui emäntään!” huusin kuljettajalle, Uutelan Väinölle. ”Kuoliko se?” kysyi Väinö. Ojasta alkoi kuulua voimakasta noitumista ja tien päälle nousi vihaisen näköinen emäntä nyrkkiä puiden. ”Ei. Lähdetään”, tokaisin Väinölle ja matka jatkui.
Matkan piristysruiskeita oli myös merkkihenkilöiden nousu kyytiin. Rovaniemi-Mellakoski-Ylitornio-Tornio -linjalla nousi Törmäsjärven kylältä usein kyytiin kirjailija Annikki Kariniemi. Hänellä oli tapana käydä Ylitorniolla kaupassa ja kotiinpaluu tapahtui iltapäivällä tullessamme Torniosta.
Kirjailijan nousu autoon oli tapahtuma, ja ihmiset kurkkivat penkkien selkänojien yli. Annikki astui autoon leveälierisessä hatussa ja suurilinssisin aurinkolasein varustautuneena. Hän vaati ja sai palvelua.
Eräänä kuumana kesäpäivänä hän nousi Ylitorniolta kyytiin lukuisien kauppakassien kanssa. Auton saavuttua Törmäsjärvelle sai postipoika lähteä kantamaan kasseja kotipihaan saakka.
Postiauto jäi matkustajineen odottamaan tien varteen, kun kävelimme 100 metrin matkan heinittynyttä tietä pitkin Annikin pihaan. Piha oli kutakuinkin luonnontilassa ja tangossa liehui Suomen lippu, vaikka ei ollut liputuspäivä. Lipputangon virkaa toimitti karsittu puun runko.
Arvelin, jotta jätän ostokset portaille, kun muut asiakkaat odottivat autossa. Se ei käynyt. Kirjailija vaati viemään tavarat sisälle asti. Kannoin kassit keittiöön. Tein jo kiireissäni lähtöä takaisin autolle, kun Annikki sanoi, että käypäs poika hakemassa kuljettajalle ja itselle limukkapullot kellarista, kun on näin kuuma päivä.
Eihän siinä muu auttanut. Kömysin kylmäkellariin, kiittelin ja kiiruhdin takaisin postiautolle. Autossa odottavat matkustajat eivät protestoineet. Kaikki ymmärsivät, että tässä harrastettiin asiakaspalvelua.
maanantai 4. tammikuuta 2016
Kirjoitan kirjoittamisesta
Murrosikäisenä nuoren miehenä haaveilin tulevani rokkitähdeksi. Bändejä viriteltiin unelmissa ja todellisuudessa. Monet kavereiden kesken perustetuista bändeistä eivät koskaan soittaneet, edes harjoituksissa.
Hieman myöhemmin hairahduin romaanitaiteen pariin ja pian päädyin unelmoimaan intellektuellin ja kirjailijan urasta. Kun vielä yo-aine sujui kohtuu hyvin kirjoituksissa, painui henkiseen dna:han sinnikäs yllyke kirjoittamiseen. Ja niinpä olen lopulta päätynyt tänne blogitaiteen pariin (ite-taidetta tämäkin). Se on varmaan yhtä koomista kuin ikäiseni ikuiset rokkitähdet tiukoissa (vatsan seutuvilta) kiristävissä farkuissa ja pitkissä niskatukissa soittamassa sankarillisia (ja pitkiä) bluessooloja odottaen ihailevan yleisön aplodeja. Kukahan näille taputtaa tai peukuttaa? ”What do I get?” lauloi Buzzcocks punkaikoina.
No, onhan tähän liityttävä jotain juhlallisempaa ja syvempääkin, eikös? Kysehän on tietenkin siitä, että kirjoittaminen on ajattelua ja uuden oppimista, sisäistä dialogia. Sanat ja lauseet ovat ajattelun työkaluja ja välineitä. Yhdenlaista kielipeliä tämäkin. Opettajankoulutusaikoina äidinkielen didaktikko Kai Kallas lausui jotenkin niin, että ”kun ajatus on ajateltu loppuun saakka, osaa sen kirjoittaakin”. Narratiivisesti sanottuna sisäisestä tarinasta tulee kertomus kerrottavaksi.
Mutta voisi kai sitä aikuinen mies tehdä jotakin muutakin (en kirjoittanut että hyödyllisempää!). Miksi en tee jotain muuta? En tiedä.
Jotain huvia ja iloa tämä sanoilla pelailu tuottaa. Siis minulle. Ei välttämättä muille. Ehkä tässä ja kirjoittamisessa yleensäkin huhuillaan dialogin perään. Ja jotain häpeämätöntä huvia liittyy myös tekstin julkaisemiseen. Tätä ajatusta ei tohdi ajatella pidemmälle…
”Ajattelen, siis olen”, julisti Descartes. ”Kirjoitan, siis yritän olla jonakin”, jatkan minä.
Antakaa meille meidän jokapäiväinen jargonimme 20.9.2015
Perjantaina 18.9. – ay-liikkeen mielenilmauksen päivänä – tiivistyi joka puolella tiukka omissa teeseissä pitäytyminen ja omien perussloganien hokeminen. Toisen osapuolen kuunteleminen, saati sitten vastaantuleminen, ei ollut kunniassaan.
Osapuolten paradigmat on valettu betoniin. Ay-liike toistaa omaa mantraansa sopimisen kulttuurin tuhoamisesta, hallitus kilpailukyky -sanomaansa ja kriittinen journalismi laittaa ”valtaa pitävät” lujille ihan vain tavan ja roolinsa vuoksi. Oma sanomaa toistetaan ilman uusia näkökulmia ja avauksia ikään kuin ajatellen, että määrä muuttuu lopulta laaduksi. Elämme ohipuhumisen aikaa.
On tietenkin toinen asia mitä kabineteissa tapahtuu – paraikaakin. Yhtä kaikki, se on menneen maailman kulttuuria sekin. Siihen ei kuulu avoimuus ja julkinen dialoginen lähestymistapa. Kyse on pääasiassa vallan käytöstä, siihen liittyvästä neuvottelukulttuurista ja julkisuuden hallinnasta. Puhe kansalle on niukkaa ja hokemissa pitäytyvää. Ja kansalaiset keskustelevat niillä aineksilla, mitä on käytössä eli hokemilla.
Se, mikä on entiseen nähden toisenlaista, liittyy asemien tai poteroiden paikan vaihtumiseen. Vasemmistolainen ay-liike on nykyään säilyttävää ja konservatiivista, keskusta-oikeistolainen hallitus on radikaali ja uudistusmielinen. Kun ay-liike ja vasemmistopuolueet pitäytyvät saavutetuissa eduissa ja menneisyydessä, aiheuttaa se kannatusongelman esimerkiksi demareille. Kannatus ei nouse, kun puolue ei kykene uudistumaan. Uudistumisen ainekset löytyvät harvemmmin peruutuspeiliin katsomalla.
Hallitus puhuu uudistamisen tarpeesta ja innovaatioista, mutta ei saa oikein kansalaisia vakuuttuneiksi, koska tulevaisuudenkuva on sumea ja jäsentymätön. Miksi luopuisin eduistani tulevaisuuden hyväksi, kun en tiedä minkälainen tulevaisuus on tarjolla. Pidän omastani kiinni varmuuden vuoksi. Se on pahan päivän varalle varautumista.
Jospa irrottauduttaisiin edes hetkeksi asetelmasta, jossa katsotaan nykyisyydestä tulevaisuuteen. Tarkastelukulmamme tahtoo olla sidoksissa tämän hetken reunaehtoihin. Näemme huomisen tämän päivän reunaehtojen rajaamana.
Ehdotan dialogisista menetelmistä tuttua ’tulevaisuuden muistelua’. Kuvitellaan hyvä tilanne muutaman vuoden päähän, eletään hetki siinä kuvajaisessa, ja kuvataan miten asiat ovat, kun ne ovat hyvin – itse kunkin kannalta. Ryhdytään sitten pohtimaan, mitä sinne pääseminen edellyttä meiltä kultakin. Mitä itse teemme asian eteen ja mistä saamme tukea omille ponnisteluillemme? Ja kerromme toisillemme minkälaista tukea toisiltamme tarvitsemme. Hyvän tulevaisuuden kuvan määrittelyssä tarvitsemme moninäkökulmaisuutta eikä tulevaisuudentutkijoiden kuunteleminen olisi pahitteeksi.
Tämän päivän tilannetta pitää siis lähestyä tulevaisuudesta käsin eikä päinvastoin, koska tämän päivän realiteetit ja reunaehdot tukahduttavat ajattelun. Niitä kaivattuja innovaatioita ei synny, kun moninäkökulmaisuus puuttuu.
Mikä tahansa argumentointi ei ole dialogia. Dialogisuus edellyttää omien kantojen löysäämistä hieman ja vastaantuloa, jotta voisi paremmin kuulla toisen osapuolen näkökantoja – ja mahdollisesti rikastuttaa niillä omaa ajatteluaan. Tämä edellyttää luottamuksen ilmapiiriä. Sellaisen luominen on Juha Sipilän, Lauri Lylyn ja Jyri Häkämiehen tehtävä.
Odottamisen filosofia 22.7.2015
Mies seisoo tavaratalossa ja nojaa ostoskärryyn. Nainen kiertelee hyllyjen välissä ja kantaa tavaraa kärryihin. Mies odottaa kärsivän näköisenä.
Lentokentällä ihmiset istuvat rivissä, näppäilevät kännyköitä ja puhelimia. Osalla on kuulokkeet korvilla. He odottavat.
Odottaminen on välitila. Se on ei-aikaa. Se ei ole itsessään mitään. Se on vain ei-ajan kuluttamista, jotta se jokin, joka odottamista seuraa, pääsisi alkamaan. Odottamiseen liittyy usein negatiivisia määreitä ja mielikuvia. “Odottavan aika on pitkä”, “tapan aikaa”, “odotan tulevaa pelolla”, “odottaminen palkitaan” jne. Odottamisaikaa leimaa usein kärsimättömyys.
Entäpä jos odottaminen olisi itsessään jotakin. Voimmeko odottaa itsetarkoituksellisesti? Odottaisimme odottamisen vuoksi. Tai sitten, kun joudumme odottamaan, antautuisimme täysin odottamiselle emmekä yrittäisi täyttää aikaa korvaavalla tekemisellä. Emme tekisi tulevia töitä aikamme kuluksi vaan ainoastaan odottaisimme.
Tämä tarkoittaisi varmaan sitä, että pysähtyisimme paikoillemme, emme tekisi mitään vaan kuulostelisimme mitä mielessämme liikkuu, miten hengityksemme rohisee ja lounaaksi syöty sipulipihvi kuplii suolistossamme. Emme täyttäisi aikaa vaan ainoastaan olisimme.
Voi olla, että alkaisi ahdistaa tai tilanne tuntuisi oudolta, kun pitäisi kököttää hiljaa itsensä seurassa. Kun tässä autistisessa nykykulttuurissa kohtaamme toisiamme yhä vähemmän suoraan, voi itsensä kohtaaminen olla vielä hankalampaa. Tekee mieli ottaa kännykkä käteen ja laittaa napit korviin, jotta jokin muu täyttäisi tuon tyhjän tilan.
Koulussa ja päiväkodissa painotamme usein oman vuoron odottamisen merkitystä, mutta suhtaudumme itse odottamiseen kärsimyksenä. Ehkä pitäisi tavoitella odottamisen rauhaa. Levollisuus on kouluissa aika tuntematon käsite.
Kun emme odottamisella tähtää tulevaan vaan laskeudumme nykyisyyteen, on mahdollista saavuttaa tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo. Ja se on jo paljon se.
Kreikka-dialogi 7.7.2015
– Mistähän ne kreikkalaiset ajattelivat äänestävänsä, kun äänestivät?
– Kuin niin?
– No, kun uutisia katsellessa tuli sellainen vaikutelma, että kansalaiset ajattelivat ei-äänen antamisella lunastettavan kansallinen itsetunto ja pelastettavan demokratia. Meille ei muu Eurooppa ryppyile ja aseta ehtoja.
– Kyllähän yhteisessä Euroopassa tulee huolehtia kaikkien maiden kansalaisten hyvinvoinnista, etenkin vähäosaisten. Rikkaiden rahathan ovat jo turvassa.
– Ai, demokratiaa ja eurooppalaisuutta on se, että Kreikka ei itse huolehdi vähäosaisistaan? Me muut olemme velvoitettuja huolehtimaan heistä?
– Kyllähän Tsipras huolehtisi, jos muut maat hieman auttaisivat. Hänhän korjaa edellisten hallitusten virheitä.
– Millä tavalla Tsipras korjaa?
– Pyytää lisää rahaa menojen katteeksi. Lainarahahan on nyt halpaa.
– Ai, tää on sitä velkaelvytystä. Niinhän se olikin – vaalikeskustelusta muistan – velkaa voidaan ottaa edullisesti lisää eikä sitä välttämättä tartte maksaa takaisin. Keväällä taisi olla näitä tsiprasia Suomessakin, vaalien alla.
– Kreikkaa ei pidä jättää nyt oman onnensa nojaan. Tarvitaan yhteistyötä, myötämielisyyttä ja demokratian kunnioitusta.
– Juu, kyllä kansanäänestyksen tulosta pitää kunnioittaa. Kansa sanoi selkästi ei. Se ei halua vero- ja eläkejärjestelmän remontteja eikä muun Euroopan puuttumista asioihinsa. Meidän tulee kunnoittaa Kreikan itsemääräämisoikeutta. Mitähän he nyt määräävät, itse?
– No, siihen vaikuttaa muiden valtioiden suhtautuminen.
– He eivät siis määrääkään itse? Minua kiinnostaa se, mille Kreikka haluaa sanoa ’kyllä’. Jos heivät tiedä mille he sanoivat ei, niin jospa he tietäisivät mille voisi sanoa kyllä.
– Elä viisastele…
Kansanedustaja 15.3.2015
Kansanedustaja edustaa kansaa. Tätä kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi. Minä kuulun Suomen kansaan. Mutta en ole (ehkä) Suomen kansa (vrt. ”Valtio olen minä”, sanoi eräs esiputinilainen hallitsija muinoin). Olen osa sitä, otos. Edustaako kansanedustaja minua vai kansaa kokonaisuutena? Otosta vai kokonaisuutta?
Moni kansanedustaja sanoo edustavansa äänestäjiä, olevansa velkaa äänestäjille tai kuuntelevansa äänestäjiä (ainakin keväisin neljän vuoden välein). Sellainen ei ilmeisesti edusta kaikkia meitä otoksia. Jos en äänestä persuja, kuten en äänestä, edustaako persuedustaja minua. Sellainen demokratia kauhistuttaa…
Edellisen äänestäjälogiikan mukaan nukkuvien puolueen jäseniä ei edusta kukaan. Tästä seuraa, että kaikki kansanedustajat olisivat osakansanedustajia. Niin kuin valtaosa taitaa todellisuudessa ollakin. Mutta sitä demokratialla ei liene tarkoitettu.
Kansanedustajan täytyy siis kuitenkin edustaa koko kansaa halusi kansalainen tai ei. Myös nukkuvia edustetaan. Eli jotakuta peruspassiivista entistä taistolaista edustaa esimerkiksi K. Sasi, jos tulee valituksi. Kansa on kokonaisuus , joka ilmaisee tahtonsa ja tietyn matemaattisen laskutoimituksen kautta päädytään siihen, että kansan tahto ilmenee 200 valitun kansan edustajan suulla. Valittu kansa.
Kansan tahto. Se selviää yhteenlaskun, jakamisen ja prosenttiosuuksien kautta. Edusmiehemme ja -naisemme ilmaisevat tahtoamme neljän vuoden ajan uutterasti. He puhuvat suullani.
Siis tunnustan. Olen syyllinen siihen, että sote-uudistus ei toteutunut, että kuntajakouudistus karahti kiville, että ILO-sopimusta ei ratifioitu, että toisen asteen koulutuksen säästöjä ei toteutettu jne. Olen pahoillani. Tahtoni ilmaisijat toimivat toimeksiannollani näin. He kertoivat tahtoni. Kansan tahdon. Kansa on sittenkin minä. Mutta en tiedä, mikä minuun meni. Anteeksi.
Hyöty korvaa hyveen kasvatuksessa 17.1.2015
Kirjalija, tutkija Jari Ehrnrooth pohti haastattelussa (HS 10.1.2015) hyvinvointiajattelun dominoivaa asemaa nyky-yhteiskunnassa. Ylimmäksi päämääräksi on asettunut henkilökohtainen mielen ja kehon hyvinvointi. Ehrnroothin mukaan hyvinvoivan mielen ja kehon pitäisi olla kuitenkin vain väline arvokkaiden ja eettisten päämäärien saavuttamiseksi. Henkilökohtaisen hyvinvoinnin noustua keskeiseksi päämääräksi, olemme joutuneet eettiseen nollatilanteeseen, jossa arvotyhjiö tuottaa pahoivointia.
Olen ollut havaitsevinani, että myös koulumaailmassa hyödyllisyysajattelu on hiljalleen syrjäyttämässä hyveellisyysajattelua. Perustelemme yhä useammin oppilaille tietyllä tapaa toimimisen tärkeyttä sillä, että hän hyötyy siitä. Valtioneuvoston päättämät valtakunnalliset perusopeuksen tavoitteet puhuvat kasvusta ihmisyyteen ja yhteiskunnan jäsenyyteen, mutta jääkö tämä liturgiaksi, joka ei todennu konkretiaksi opetussuunnitelmassa. Asetamme hyveen toiminnan perustaksi, mutta toimintaamme ohjaa hyödyllisyysajattelu itse kunkin henkilökohtaisen hyvinvoinnin nimissä.
Koulumaailmassa kasvatustilanteet ovat usein riita-asioiden käsittelyä ja sovittelua. Voi olla niin, että me aikuiset tulemme puheissamme käyttäneeksi sellaisia ilmaisumuotoja, joilla viestitämme sovun tärkeyttä, jotta mielipaha väistyy ja ristiriita poistuu. Ei sen vuoksi, että tietty toiminnan tapa olisi eettisesti perusteltua, hyveellistä tai ’tolkun kansalaisen’ toimintatapa.
Ehkä kodeissakin kamppaillaan kasvatustilanteissa aika usein mielihyvä-mielipaha –akselilla. Kun toimit tällä tavalla on tuloksena mielihyvän tunne. Ei välttämättä niin, että tällä tavalla toimimalla toimit eettisesti ja arvokkaasti.
Kasvatuksen arvokeskustelu olisi tietenkin pohdintaa esimerkiksi tästä ’tolkun kansalaisesta’. Se ei voisi kuitenkaan päätyä tolkun kansalaisen määritelmään – mikä voisi olla vaarallistakin. Oleellista olisi tämä eettinen vuoropuhelu sinänsä, ei sen päämäärä. Tässäkin matka on päämäärää tärkeämpi. Vuoropuhelussa ei ole syyllisiä tai syyttömiä, oikeassa tai väärässä olijoita, vain osallisia.
Luoti 11.1.2015
Luin nuoren miehenä John Barthin kirjan Uiva ooppera, useampaankin kertaan. Päähenkilö oli päättänyt tappaa itsensä, koska ei ollut mitään rationaalista syytä elää. Hänen eksistentiaaliset pohdintaansa kirjassa päätyivät kuitenkin siihen, että ei ole myöskään mitään loogista ja rationaalista syytä kuollakaan (siis tappaa itseään).
Päähenkilö käytti tilanteesta jänisvertausta. Jänis jatkaa luodin saatuaan juoksuaan kunnes lopulta kuukahtaa. Ihmiselle juoksun jatkaminen on vaikeampaa. On vaikea hyväksyä vastoinkäymistä, menetystä, sairastumista, päättymistä. Ihmisjänis pysähtyy ja jähmettyy.
Juoksu loppuu ihmisjäniksen pyrkiessä hallitsemaan elämässä myös niitä asioita, jotka eivät ole hallittavissa. Luoti on yritettävä poistaa tai ainakin sen vaikutukset pitää minimoida. Luodin kanssa ei haluta jatkaa.
Luoti on kiusallinen juttu, kun ihmisjänis haluaa elää tavoitteellista elämää ja saavuttaa asioita. Luodin kohtaaminen ja osuman hyväksyminen eivät mahdu tähän konseptiin. Hallittuun elämään kuuluvat takertuminen minään, nuoruuteen, kehon kauneuteen, pysyvyyteen ja pyrkiminen täydellisyyteen, virheettömyyteen.
”Epätäydellisyys on laadun tae”, sanoi napolilainen räätälimestari tv-dokumentissa. Käsin tehdyssä puvussa näkyy käden jälki, epätäydellisyys. Räätälin mielestä valmispuku on kuollut puku.
Virheettömässä kehossa ei ole persoonallisia piirteitä, mielen tarttumapintoja. Eroottisuuskin piilee kuitenkin persoonallisuudessa. Virheetön keho on epäeroottinen.
Epätäydellisyys, virhe, ennustamattomuus ja kontrolloimattomuus vievät pohjan pois elämän hallitsemiselta ja kahlitsemiselta, mutta avaavat oven kohtaamiselle, hyväksynnälle, odottamattomien hetkien tuomille mahdollisuuksille ja toiseuden kohtaamiselle.
Toiseus tyhjentää minuuden rakennelmat, vetää ihmisjäniksen pois poterostaan. Ihmisjänis ei pääse määritelemään maailmaa, elämää ja toista ihmistä itsensä kaltaiseksi ja maailmankatsomuksensa mukaiseksi, mutta samalla avautuu kuitenkin mahdollisuus jatkaa juoksua, hyväksynnän tiellä.
Jänis juoksee tässä ja nyt, läsnä ollen.
Luopuminen 3.1.2015
Katsoin joulupäivänä dokumenttia entisestä valokuvamallista, joka oli luonut uraa myös näyttelijänä ja muotisuunnittelijana. Tämän hieman yli kuuskymppisen ruotsalaisnaisen elanto oli tullut hyvännäköisenä olemisesta. Hän asui New Yorkissa kattohuoneistossa ja ystäväpiiri oli ollut laaja. Nyt oli alkanut ilmaantua ongelmia: rahat eivät riittäneet vuokraan, häätö oli käsillä ja kapenevan ystäväpiirin tukibileet eivät tuottaneet tarpeeksi. Sosiaalityöntekijän kanssa tutustuttiin New Yorkin ruoka-apujakeluun.
Nainen vaikutti kyvyttömältä toimimaan tilanteessa ja käänsi asiat aina itsestä pois. Dokumentin lopussa tuli yhdenlainen selitys: alkava alzheimer. Hän oli kokemassa luopumisten sarjaa. Hyvännäköisyyteen perustuva muiden huomio ja arvostus oli jo osin mennyttä. Elanto oli pienentynyt kehollisen rapistumisen myötä. Ja edessä näytti häämöttävän elämänhallinnasta ja jonkinlainen minuudesta luopuminen alzheimerin myötä – vaikkakaan ei tietoisena prosessina. Nämä ovat tietenkin minun (katsojan) tulkintoja tilanteesta.
Miten tällaisiin asioihin voi suhtautua ja orientoitua? Olemme aika takertuneita siihen mitä on ja ajattelemme, että se, mitä on, on pysyvää ja sen tuleekin olla. Se muuttuu omien valintojemme ja tekojemme kautta. Elämänhallinta ja käsitys minuudesta rakentuvat pysyvyyden ja määriteltävyyden varaan. Elämä on käsissämme.
Isäni kuoli marraskuun lopulla. Asia on hiljentänyt minua. Olen pohtinut luopumista; isästä luopumista ja ehkä jostakin muustakin. En vain oikein vielä täysin tiedä mistä kaikesta. Ehkä mystisin kokemus on siinä, että isä lähti eikä enää koskaan tule takaisin. Jouduin luopumaan pysyvyydestä. Kaikki virtaa eikä mikään ole pysyvää. En minäkään.
Mikä tässä on mystistä ja hieman vaikeasti haltuun otettavaa? Ei ehkä mikään sinänsä, mutta se, että olemme takertuneet pysyvyyden ajatukseen ja tähän kaikkeen, jonka varaan olemme identiteettimme ja elämänhallintamme rakentaneet, tuottaa hieman kärsimystä, kun siitä pitää irrottautua tai sen menettää.
Mitä jää jäljelle menetyksen jälkeen? Seuraava teko. On jatkettava virrassa eteenpäin. Vastavirtaan ei kannata soutaa.
Agneta Eckemyr, tuo ruotsalaisnainen, irrottautui kaikesta entisestä mihin oli takertunut, muutti takaisin Ruotsiin yli 40 vuoden New Yorkissa olon jälkeen, ja päätyi ruotsalaiseen vanhainkotiin muistisairaiden osastolle. Ollakseen läsnä uudessa todellisuudessa. Hieman toisena Agnetana.
Kaksi vanhaa, vanhaa varista istuu lentokoneen penkissä. Matka on ollut pitkä ja vaiherikas. Vasen varis avaa keskustelun väsyneellä, narisevalla äänellä:
– Huh, ei enää jaksais. Ei taho, ei halua.
– Pidä vain pyrstös penkissä. Älä vastustele tilannetta. Kannattaa toivoa sitä, mitä on, niin saa aina haluamansa, oikea varis vastaa.
– En halua saada kaikkea. Enkä varsinkaan halua haluta kaikkea, mitä voi saada.
– Sulla on taipumusta kontrollointiin, haluat rajata elämän hallittavaksi.
– Onko tuo taas jotain tunneälyhöpinää?
– Miten niin höpinää? Etkö kestä kuulla totuuksia?
– No, siinä se taas nähtiin.
– Mikä?
– Haluat hallita tilannetta laukomalla totuuksia ja selittämällä maailmaa. Variksen maailma on kuitenkin aika yksinkertainen eikä sitä tarvitse koko ajan pohtia ja ottaa hallintaan.
– Miten niin se on yksinkertainen? Minusta se on moniulotteinen, sirpaloituva ja holistinen.
– Se on kuule tosi simppeli, jos sen vain oivaltaa.
– Ja miten sinä olet sen oivaltanut, jos saa kysyä.
– Riittää, että on tarpeeksi raatoja, ääni pelaa ja joku kuuntelee.
– Jaa, mitähän tuostakin pitäisi ajatella.
– Ilta näyttää tummentuvan.
Lentokoneessa jossakin Irlannin yllä. Edessä turvaohjepahvi ja käytävällä vessajono. Koneen moottorit suhisevat kuin tinnituskohina päässä. Joku yskii takaoikealla. Istun koneen etuosassa. Lentoemännät kolistelevat keittiössä.
”Lisää kahvia?” lentoemäntä kysyy.
”Ei kiitos”, vastaan. Kusettaa jo muutenkin.
”Ottaisit nyt. Tää on tuoretta eikä viitsisi kaataa pois.”
”Ei kiitos.”
”Hyvää kahvia menee haaskiin. Ota nyt.”
”No, en ota. Pitäis vähemmällä uskoa.”
”Hyvyyttäni minä vain tarjosin. Ei tarttis olla noin nokkava.”
”Vai hyvyyttä? Mitä hyveellistä tuossa nyt on. Saat tuosta palkankin.”
”Vasta neuvottelut päättyivät ja palkka laski. Siitä huolimatta sulle hyvää kahvia tarjoan. Tässä on kohta joku espanjalainen vuokraemäntä tarjoamassa pikakahvia. Saisit olla kiitollinen, että yleensä tässä kyselen ja tarjoilen.”
”Minähän se palkkasi maksan. Ja kalliisti olen tästäkin matkasta maksanut.”
”Aika vähän mulle.”
”Täh? Mitä tarkoitat?”
”Aika vähän siitä mulle koituu.”
”Se ei oo mun ongelma.”
”Siitä tulee kohta sellainen.”
”No, johan on touhua. Lentoemäntä pottuilee ja nyt jo uhkaileekin.”
”Enkä vain uhkaile. Kädet ylös! Tämä kone on kaapattu. Nyt loppu tämä peli. Nyt lennetäänkin Huitsin Nevadaan eikä minnekään Madeiralle!”
”Eihän sulla ole asettakaan. Aivan kahjo! Lopeta jo tuo kouhotus. Anna sitä kahvia ja lopetetaan tämä pelleily.”
”Saisiko olla muuta? Maitoa? Sokeria?”
”Ei, kiitos!”
”Kiitos!”
Lentoemäntä hymyilee kauniisti ja siirtyy seuraavan penkkirivin kohdalle.
”Lisää kahvia?”
Länsimainen käsitys minuudesta perustuu erillisyyden olemusajatteluun. Ihminen on erillinen olio ja sen myötä ihmisen minuuskin on jotain erillistä tuon olion ”sisällä”. Filosofia peilaa minuuden suhteita ulkomaailmaan.
Koska minuus on erillistä, sitä voidaan myös vertailla toisiin vastaaviin: samankaltainen, erilainen, huonompi, parempi jne. Ja vertailtavuuden kautta mahdollistuu muutos: minuus kehittyy paremmaksi suhteessa aiempaan tai muihin, taantuu tai pysyy ennallaan. Samalla avautuu valtava itsetunto-ongelmien kenttä.
Nykytiede on tunkeutunut yhä syvemmälle ihmisen mieleen. Aivotutkimus tekee osasta, aiemmin mystisistä prosesseista, luonnontieteellisiä ja mitattavia. Ihmismielen erillisyyden vaikutelma vahvistuu. Mielen ongelmiin löytyy lääketieteellisiä ratkaisuja. Ja vaikka kaikkeen ei löytyisikään kemiallista ratkaisua, niin monet auttavat menettelytavat muistuttavat lääkitsemisprosessia (ns. evidence based models).
Kaikki muuttuu toiseksi, jos minuutta ei ajatellakaan erillisenä oliona. Jos ajatellaan, että minuus näyttäytyy vain vuorovaikutussuhteissa, ja maailma on tavallaan jakamaton, nousevat keskiöön ihmisen kohtaaminen toiseuden kanssa ja kyky antautua vuorovaikutukseen. Kaikki on tällöin viime kädessä vuorovaikutussuhteissa. Minuus on erillinen vain sitä ajateltaessa.
Polulla minuus sulautuu maisemaan ja näyttäytyy vain polun haarautuessa, valintatilanteessa.
– Mistä sie tiiät, vaikka haluan kolomannenkin kupin?
– Et sie oo koskaan ennenkään juonu kolmea kuppia.
– Jos mie nyt haluan…
– Et sie halua, seku vain vänkäät.
– Mistä sie minun halut tiiät?
– Niitä ei ole vaikia arvata.
– Sie luulet vain tietäväs. Ei se oo tietoa.
– Mie olen varma tästä asiasta. Et sie halua.
– Mutta et voi oikiasti tietää. Sen tietää vasta kun näkkee.
– Sen pystyy kyllä varmuuella sanomaan, vaikka ei näkiskään.
– No, mihin se varmuus sitte perustuu?
– Kokemukseen. Se on niin monasti nähty.
– Jospa nyt käy toisin… Mitäs siihen sanot?
– Näkis vaan. En usko, että juot kolomatta.
– Sun varmuus on näköjään vain uskoa, ei tietoa.
– Mutta et sie voi juua kolmatta, ko et sie oo ennenkään juonu. Niin sie toimit.
– No, kaajaksie sitä kahavia?
– En kaaja, sie oot jo saanu kaks kuppia.
– Mutta mie haluan kolomannen.
– Et halua. Sie vain sanot. Et sie oikiasti halua.
– Mie en haluaa mittään niin voimakkaasti, ko kolomannen kupin.
– Ekkö halua minuakkaan niin paljon?
– No, se on eri asia.
– Miten niin?
– On vaan.
– Perustele.
– Kaaja nyt vain sitä kahavia.
– No, tämän kerran. Jos luppaat, ettet ennää halua kolomatta niin paljon ko minua.
Kun menen kirjakauppaan, päädyn aina samoille hyllyille. Etsin luettavaa samoista luokista ja kategorioista kuin aina ennenkin. Kiinnostuksen kohteeni löytyvät vanhalta pohjalta.
Minulla on halu kirjoittaa. Olen aina pitänyt siitä. Ongelmana vain on se, mistä kirjoittaa ja miten. Pikku juttuja… Niinpä pohdiskelen ja listaan asioita ja teemoja, joita voisin käsitellä. Päädyn aina samoihin teemoihin.
Olen selvästikin tylsimys.
Pysyttäydyn lukuvalinnoissani ja kirjotusteemoissani mukavuusrajojeni sisäpuolella. Lukeminen ja kirjoittaminen eivät haasta minua uusille poluille. Ja kun en joudu uuden äärellä kaivautumaan ulos poterostani, en ole täysin läsnä tekemisessäkään. En ole virittäytynyt ottamaan vastaan ja kohtaamaan. Olen siis poissaoleva.
Tämä on välttelemiskäyttäytymistä, jotta uuden aiheen ”toiseus” ei pääse ravistelemaan minua ja totunnaisuuksiani. Pyrin rakentamaan maailmastani ehjän ja hallitun kokonaisuuden. Se on mahdotonta.
Mikä neuvoksi?
Ehkä voisi olla kaksi reittiä edettäväksi. Toinen on sattumanvaraisuuden kautta eteneminen: aihe valitaan summamutikassa ja heittäydytään sitä tonkimaan. Toinen vaihtoehto on tonkia tuttuja teemoja kyllästymispisteeseen saakka, jolloin uuden teeman löytyminen perustuu tarpeeseen.
Tietenkin voi kysyä, että miksi tapojaan pitäisi ylipäätään muuttaa. Voisihan sitä vain pidättäytyä entisessä, lueskella ja kirjoitella teemoista, jotka tuntee. Tällöin kyse ei ole kuitenkaan totutuista ympyröistä vaan sisäänpäin kiertyvästä spiraalista. Hmm…
Istun taksissa aamulla ennen viittä. Olen menossa lentokentälle, matkalle Milanoon. Taksi kiihdyttää ja tunnen vauhdin kehossani. Tulen tietoiseksi tästä hetkestä. Katson aamuaurinkoista, ohi lipuvaa maisemaa. Katseemme kohtaavat tienvarsimainoksen joulupukin kanssa.
Emmanuel Levinasin ’saman ja totaliteetin’ -käsitteitä myötäillen arkielämän samuus luo turvan, mukavuusrajat ja totaliteetin, jota ihminen yrittää hallita ja ylläpitää.
Matkalle lähtö irroittaa noista asetelmista, nostaa poterosta ja pakottaa kohtaamaan uuden, erilaisen ja toiseuden. Ratkaisevaa onkin yritänkö silloin hallita tuota toiseutta rajaamalla se oman totaliteettini (ja katsomukseni) piiriin vai annanko toiseudelle mahdollisuuden tyhjentää minut hetkeksi minuudestani ja murtaa aukko maailmani rajoihin. Rakennan sitten taas maailmani ja totaliteettini uudelleen. Pyrin ’samaan’.
Tai sitten en anna toiseudelle tilaa ollenkaan vaan yritän niin voimakkaasti pyrkiä samuuteen ja totaliteettiin, että selitän uudet asiat vanhan maailmani sisään ja sen selitysmalleilla. En anna tilaa uusiutumiselle. Pitäydyn ennakkoluuloissani.
Matkailu avartaa – tai sitten umpioiduttaa. Valinta on minun. Milano on toiseus.
Sanoako jostakin jotakin, kirjoittaako jostakin jotakin. Vai ollako läsnä sanomisessa ja kirjoittamisessa, sulautuneena? Ovatko sanoja ja sanominen erillisiä? Ovatko sanominen ja sanottu erillisiä? Ovatko sanottu ja sanomisen sisältö erillisiä?
Kysyn noita kysymyksiä itseltäni. Keskustelen itseni kanssa kysymysten avulla. Mitä sekin tarkoittaa? Taas kysyn.
Nämä ovat tietenkin kielen työkaluja, sanoja. Työkaluja käytetään erilaisiin tarkoituksiin. Käyttötapa vaihtelee tilanteen mukaan. Merkitys selviää käyttöyhteydestä.
Halusin tehdä jotakin. Halusin sanoa jostakin jotakin. Se on tavanomainen teoria: minä, teko ja kohde ovat erillisiä. Se on kuitenkin vain tapa ajatella asia. Voi olla toisinkin.
Olen jossakin, josta kerron. Olen jotakin, mistä kerron. Tai vielä lyhyemmin: kerron. Sanon. Kirjoitan. Syön. Nukun. Kuuntelen. Ajattelen. Sanon.
Tavoitetta määriteltäessä tai ongelman ratkaiskeinoja etsittäessä lähdetään usein liikkeelle ongelman määrittelystä tai tavoitteen kuvauksesta. Tarkoituksena on sen jälkeen löytää oikea polku tavoitteeseen tai oikeat toimenpiteet ongelman ratkaisemiseksi.
Yhä useammin ongelmatilanteet ovat moninäkökulmaisia ja kompleksisia. Ongelma voi olla uniikki, jolloin aiempia määritelmiä tai keinoja ei voi hyödyntää. Aiemmin opituista ratkaisutavoista ei ole apua. Tai ongelma voi olla sellainen, ettei sitä oikein voi tarkasti rajata tai määritellä. Tai sitten ei päästä yksimielisyyteen siitä mistä on kyse.
Kun kuvataan ja listataan aiemmin käytettyjä ratkaisukeinoja, joiden avulla asia ei ole ratkennut, voidaan saada tietoa ratkaistavan asian luonteesta: mikä ei toimi ja mikä mahdollisesti voisi toimia. Tällöin vastaaminen kysymykseen ’miten?’ voi itse asiassa kertoa ’mitä se (asia/ongelma) on’? ’Miten’ kertoo mistä siinä on kyse.
Kun määritellään tavoitteita ja päämääriä, voi ’miten -näkökulma’ valaista asian luonnetta ja tarkentaa sen myötä asetettavaa tavoitetasoa.
Toimintoja uudistettaessa ja muutettaessa voisi siis pohtia (ainakin aluksi) enemmän miten aiotaan toimia kuin pyrkiä tarkkaan tavoitteen tai ongelman kuvaukseen. Miten kertoo mitä se on.
Ongelmat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa johtuvat usein siitä, että olemme niin sulautuneita omiin ajatuksiimme ja tunteisiimme, että emme kuule toisiamme. Haluamme vain purkaa mielemme täyttävät ajatuksemme ja tunteemme. Sen vuoksi tarvitaan sekä tietoisuustaitoja että dialogisuutta. Nämä lähestymistavat tukevat toisiansa.
Kun dialogissa joudun odottamaan puheenvuoroani ja puremaan kieltäni, sisäisten dialogien käynnistymisen myötä joudun myös kohtaamaan sisäiset kokemukseni – ja ehkäpä tulemaan tietoiseksi niistä. Tietoiseksi tuleminen mahdollistaa huomion kohdistamisen myös siihen, mitä toinen sanoo. Kurottuminen Toiseutta kohti rikastuttaa minua. Kuulen.
Olen tänä talvena tehnyt kaksi laskettelureissua (Levillä ja Rukalla). Olen löytänyt lajin uudelleen. Lapsena laskettelin säännöllisesti kahdeksanvuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi. Sitten se loppui kuin seinään. Myöhemmin aikuisuudessa hankin uudet välineet ja laskin muutamia kertoja. Homma jäi taas vuosiksi.
Nyt kaivoin varusteet varastosta ja laitatin kuntoon. Ne ovat jo tällä hetkellä vanhanaikaiset ja suksetkin nykytyyliin nähden liian pitkät. Mutta hyvin niillä laskee.
Laskeminen on tuntunut erittäin hyvältä – kehollisesti ja henkisesti. Olen tietoisesti keskittynyt aistimaan kehossa painonvaihtelun vaikutuksia käännöksissä. Erittäin hyvä liikunnallinen ja kehollinen kokemus. Melkein tanssia. Täyttä läsnäoloa liikkeessä. Zen ja mutkamäkilaskun taito…:-)
Heikki Ervast 